Pixeli
Loppitaistanssit
Lauri 6. tammikuuta 2009
The Sense Collective osallistui taas Weebl’s Stuffin tanssikilpailuun. Ensimmäisellä yrityksellä kunniamaininta, toisella kakkossija, kolmannella eli tämän alta löytyvällä ei mitään. Ehkä emme vain osaa. Liikuttavaa loppiaista!
Täkä täkä täkä
Riku 5. tammikuuta 2009
Ystäväni tuli epähuomiossa verranneeksi Disco Ensembleä (vai onko se sittenkin Ensemblea?) uuteen Metallicaan. En ole varma mahtaako ystävyyssuhteemme kestää tällaisia sammakoita. Kyllähän sen ymmärtää, ettei kaikesta voi pitää, mutta pitämättömyytensä ilmaiseminen saisi silti tapahtua hiukan ystävällismielisemmin sanoin.
Oikeasti kyse oli vain molempien bändien rumpaleiden käyttämistä virvelifilleistä, ei täysimittaisesta samankaltaisuudesta. Puolueellinen mielipiteeni niistä on se, että Disco Ensemblellä ne kuulostavat hyviltä, Metallicalla naurettavilta. Tosin Metallica-tietämykseni rajoittuu lähinnä St. Anger -levyyn, uusimman levyn ympärillä pyörineeseen äänenvoimakkuuskädenvääntöön ja siihen uuteen sinkkuun, jonka nimeä en edes tiedä ja jossa nämä kyseenalaiset virvelifillit aiheuttavat huvittuneisuutta.
(Sivuhuomio: Minä en siis vihaa Metallicaa, en vain pahemmin pidä siitä. En väheksy ihmisiä jotka pitävät Metallicasta, joten mielipiteeni voi jättää täysin omaan arvoonsa – kukaan ei ole väärässä, kullakin on oma makunsa. Mutta nyt kun tykkäämättömyysasiat kerta tuli puheeksi, en myöskään satu pitämään Dream Theaterista, Antti Tuiskusta enkä YUP:sta.)
Palataksemme aiheeseen, siihen kuinka itse pidän Disco Ensemblestä ja kuinka edellä mainittu ystäväni ei, ajattelin harrastaa musiikissa arvostamieni asioiden listaamista, sillä listat ovat 1. selkeitä 2. kivoja 3. hauskoja ja 4. helppoja (niin tehdä kuin lukea). Kuitenkin, koen jollain tapaa häiritseväksi toiminnaksi julistaa moisia asioita listaamisen keinoin, kuin suurenakin totuutena, joten taidankin olla vain hiljaa – ja todeta, että viime vuoden kolmanneksi paras levy saattoi olla VETOn mainio Crushing Digits. Siinäpä vasta hävytöntä koneääntä.
Salakuunneltua
Lauri 3. tammikuuta 2009
Listen
I tried making a casserole
But it didn’t taste good at all
And I cried and cried, to make it right
You shouldn’t lie
Oh, now I’m done cooking food
You don’t even care what we’re eating
It’s more than what I made for you
I followed the rules Martha Stewart gave to me
Now I found my own recipe
Väärin kuultuja kappaleita varten on olemassa varmaan oma sivustonsa? Katselin The X Factorin (Simon Cowellin luoma Idolsin ruma sisarpuoli) finaalia, jossa sattumoisin voittajaksi päätynyt kilparavuri esitti dueton Béyòñcën (tai Sasha Fierce, who cares) kera. Kappale sattui olemaan kyseisen kirjoitusasultaan haasteellisen naikkosen tähdittämästä elokuvasta, jota katsomasta yllätin veljeni joku vuosi sitten.
Tällä pohjustuksella tarinamme juoni voisi kehittyä vaikka mihin, mutta tajunnanräjäyttäviä “tarua ihmeellisempää” -kertomuksia luvassa myöhemmin (mukana mm. Venäjän mafia). Tällä kertaa, kaikessa yksinkertaisuudessaan, reilu ja rehti suomalainen mies katsoi musikaalielokuvaa - täysin oma-aloitteisesti, yksin ja selvin päin.
Itse en musikaaleja jaksa seurata, ellei niitä tehdä huumorin puitteissa. Sen sijaan olen nähnyt miltei jok’ikisen kotimaisen Idolsin jakson ja käynyt jokaisen tuotantokauden finaaleissa. Tätä osa lähipiiristäni pitää vähintäänkin outona. Guilty pleasure, salainen pahe. En vain osaa hävetä tekemiäni valintoja, joten se siitä salaisuudesta.
Onneksi tosijätkät kuuntelevat Queenia ja katsovat musikaaleja - kuten veljeni.
Aloitustoimenpiteitä
Riku 2. tammikuuta 2009
Koska erinäisten kliseiden hokeminen käy toisinaan käynnistysmekanismista hiukan syvempiluontoiselle turinoimiselle, ajattelin tässä kohtaa, joka on tähän nimenomaiseen blogiin kirjoittamisen näkökulmasta hyvinkin alussa sijaitseva kohta, ns. alkupiste, harrastaa erästä klisettä. Ottaen huomioon ajankohdan (itsensä asemointi erilaisin kohdin on näköjään tällä hetkelle se juttu) kliseeruletti viskaa meille sanonnan “uusi vuosi, uudet kujeet”.
Tuonhan nyt arvasi jokainen!
Uusia kujeita tosiaan. Sikäli heittämällä moisen lausahduksen ilmaan tuosta noin vain tulee aina tehneeksi virhearviointeja ja tämän jo mainitun uusivuosiaiheisen kammotuksen osittainen epätarkkuus läsähtää kasvoille siinä kohtaa – mikäli nyt on edes mahdollista saada jokin epätarkka osumaan johonkin edes osittain, mutta läsähtipä se nyt kuitenkin, vaikkapa sitten juuri se epätarkkuus kuin vahva järkytys ikään – kun pitäisi miettiä niitä kujeita. Pää lyö tyhjää, eikä ainoastaan kujeiden saralla vaan myös ihan yleisestikin, kuten voi kiertelystä ja kaartelustani havaita.
Välillä on hyvä puhua monin sanoin ei mitään. Sen jälkeen voi sitten kirjoittaa silkkaa asiaa pelkin päälausein. Mutta palataan siihen myöhemmin, hotakaismainen toteavuus kun tuntuu nyt kovin tarpeettomalta rimmismäiseen rönsyilyyn verrattuna. Vaikka voisihan sitä toki kysyä, että miksei sitä voi kirjoittaa omalla tyylillään, miksi pitää yrittää muiden tyylejä?
(En vastaa.) (Mutta pahoittelen silti.)
Minulta meni muuten kokonaan ohi se hetki, jolloin vuosi vaihtui. Se on surullista, vuoden ensimmäinen 00:00 on nimittäin suhteellisen hienoa katseltavaa. Ja vielä: vuosi 2009 ei ole kahdella jaollinen. Eikä sen osatekijöiden summasta tule kovin nättiä lukua. Mutta ei ole vuotta numeroihin katsominen, erinäiset kristallipallotoimitukset kertovat varmasti huomattavasti enemmän hyvyydestä/huonommuudesta verrattuna edelliseen. Mikäli siis uskoo moiseen.
Seuraa lopputoteamus: viime vuoden parhaan levyn tittelin jakavat Elbow’n Seldom Seen Kid ja Portisheadin Third. Kolmanneksi tulleesta en tiedä.
Minä ja lama, täällä taas
Lauri 11. joulukuuta 2008
“Aloitin bloggaamisen”, työkaveri totesi innoissaan, “sillä blogilla on jopa lukijoita. On mahtavaa kirjoittaa anonyymisti omia ajatuksiaan julki.”
Tämä taitaa olla viides tai kuudes blogini, riippuu miten laskee. Yhteenlasku on suositeltavaa, tosin itse useimmiten liioittelen arvioitani. Onhan sitä anonymiteettiäkin ollut, ei enää. Tämän sivuston tiedot kaivaa esiin kuka tahansa päiväkodista karannut tai vanhempi.
Yli kolmekymppisistä en tiedä, sillä viimeisen puolentoista vuoden aikana kehittyneen heikon mutta varman (niin se liioittelu) arvioni perusteella paras keino välttää teknologinen uusavuttomuus on syntyä 80-luvulla tai sen jälkeen.
Tietokoneen hiirestä yleensä löytyy kaksi täysin käyttökelpoista ja toiminnoiltaan eriävää nappia. Tämä ja monta muuta oivallusta ilahduttavat kenen tahansa päivää. Mitä me edes teemme hiiren toisella napilla? Apple yritti tätä opettaa jo aikojen alussa, kun kansa oli verolle pantava ja äh.
Tule joulu mustavalkoinen
Sain ensimmäisen veronpalautukseni ikinä. Menetin veroneitsyyteni, tai jotain. Nythän olisi tätä kulutusjuhlaa, eettistä lahjaa, lamaa ja.. blaah. Mitäpä jos kukaan ei ostaisi kenellekään mitään? “Tänä jouluna panostetaan kestäviin ja käytännöllisiin perustuotteisiin“, neuvoi tavaratalon nainen. Viime jouluina ainakin itse olen panostanut kertakäyttöiseen sekundaan, joka on suoraan suhteessa lahjan saajan laatuun.
Ja kuinka ollakaan kun vuodenvaihteessa pamahtaa, lama nimittäin. Saattaa myös pamahtaa toimiston ovi viimeistä kertaa, nyrkki kyynelehtivän vaimon naamaan tai ase vasten omaa ohimoa.. ja tämänhän joulun muotiväri on musta.
“Lauri älä oo noin negis“, toteaa Toby tämän tästä. Lähtökohtaisesti asioista negatiivisen puolen näkeminen on lohdullisempaa kun voikin yllättyä positiivisesti. Matalista odotuksista on vaikea pudota kovinkaan alas. Toki ensi vuoden lama ja asiantuntijoiden povaama taloudellinen maailmanloppu koittavat, mutta jos nyt ei kuitenkaan..
Oman blogielämäni kuolleista nouseminen Jessen tavoin tuskin saman luokan kaaosta aiheuttaa. Joten: tervetuloa, mukava nähdä taas, nauttikaa viinistä ja hyvästä ruoasta - kunhan aloitatte laihduttamisen viimestään tammikuussa.